Sivistyneessä yhteiskunnassa arvostetaan edellisen sukupolven elämää ja työtä pitämällä vanhuksista hyvää huolta. Vanheneminen, toimintakyvyn heikkeneminen ja avun tarpeen lisääntyminen on osa ihmisen elämänkaarta. Hyvä vanhuus tarkoittaa muutakin kuin tuotettuja palveluja. Se on osallisuutta, välittämistä, huolenpitoa, kosketusta ja ihmisen oman tahdon kunnioittamista mahdollisimman pitkään.
Kuvassa on Elbe -mummoni ja sisareni Sini. Kuvassa avuton ja autettava vanhus oli elämässään aktiivinen vaikuttaja, kulttuurin ystävä ja teatterintekijä. Mummo oli aikoinaan ensimmäinen nainen Heinolan kaupunginhallituksessa ja pyrki eduskuntaan vuonna 1958. Tuloksena oli ensimmäinen varasija. Mummo oli ”periaatteen ihminen” aatteenaan rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Valtuustossa mummo piti lapsiperheiden, köyhien ja vanhojen puolesta puheita ja oli kuulemma melkoinen jääräpää, kun jonkin asian otti hoitaakseen. Mummo oli myös sosiaalisten uudistusten ideoija. Heinolaan perustettiin mm. kotitalouksien neuvontapiste mummon aloitteesta.
Viimeiset vuotensa mummo asui palvelutalo Pihlajakodissa, jossa siskoni työskenteli lähihoitajana. Etenevä muistisairaus teki tehtävänsä haurastuttaen ennen niin vahvan naisen. Elämänpiiri kutistui vääjäämättä kuukausi kuukaudelta. Musiikki, tutut laulut ja runot olivat silta, jonka kautta yhteys säilyi pitkään senkin jälkeen, kun kasvot ja nimet olivat jo unohtuneet. Pienet hemmotteluhetket, kynsien hoito tai hiusten laittaminen saunan jälkeen toivat arkeen mukavaa vaihtelua. Lapset, lapsenlapset ja erityisesti lapsenlapsenlapset piristivät usein koko Pihlajakodin elämää soittamalla ja laulamalla, pienimmät muuten vaan leikkimällä ympäri taloa.
Oikeus hyvään vanhuuteen toteutuu, kun ympäristö on kodinomainen ja turvallinen, on mahdollisuus noudattaa omaa päivärytmiä, oikeus yksityisyyteen ja toisaalta tilaisuus yhteisöllisyyteen. Hyvän ja pitkän elämänsä päätteeksi minun mummoni sai kuolla 95-vuotiaana omassa sängyssään isäni ja siskojeni saattelemana.
Vanhukset kuuluvat perheisiin ja perheenjäsenille täytyy mahdollistaa osallistuminen apuun ja hoivaan esimerkiksi työelämän joustojen avulla. Onnellinen vanhuus vaatii yhteiskunnan voimavaroja, mutta se edellyttää sitoutumista ja osallistumista ja uutta ajattelua meiltä kaikilta. Hyvä elämä on elämää yhdessä ja yhteisössä erilaisina ja eri-ikäisinä. Rakennetaan siis yhteiskunta, jossa asutaan, tehdään työtä ja toimitaan yhdessä. Ja niin kuin viisaat viidesluokkalaiseni koulussa ehdottivat: ”Laitetaan vanhainkodit ja koulut yhteen, niin kaikki voivat auttaa toisiaan.” Voisiko tuon viisaammin sanoa. Hyvä vanhuus on elämää yhdessä viimeiseen päivään.